Else Turunen Ajatuksia ja keskustelunavauksia arkipuuhista utopioihin.

Miten ehkäistä kavalasti iskevää pahuutta?

Mistä syntyy pahuus? Voisiko ystävyys estää sen kehittymisen? Entä edistääkö taas liiallinen myötäily moraalista välinpitämättömyyttä? Eihän kaveruus voi olla velvollisuus eikä millaista tahansa kaveruutta tule vaalia tai sietää. Pitäisikö velvoiteystävyyden sijaan puhua siitä, kuinka voisimme enemmän kysyä toistemme kuulumisia ja puhua tunteista? Mutta onko tunteista puhuminen ja avun pyytäminen nykykulttuurissa heikkoutta? Ajatuksia Hyvinkään-tragedian jälkeen.

Kylmän tunteettomien väkivallantekojen selitys ei löydy asekaapista tai väkivaltapelistä, syyt ovat jossakin syvemmällä. Kun näitä tekoja on yhteiskunnassa paljon, niitä ei voida pitää enää yksittäistapauksina. Olisiko syitä järkevintä etsiä kulttuuristamme, kasvatustavoista ja siitä, miten ennaltaehkäisemme ongelmia perheissä?

Pahuus on mysteeri

Pahaa ei voi kokonaan selittää. Nykytietämyksen mukaan pahuudelle altistavat muun muassa rakkauden puute lapsuudessa ja empatian kehittymättömyys, geeniperimän alttius, mielensairaudet, päihteet ja yhteiskäyttö lääkkeiden kanssa. Pykologi Hannu Lauerman mukaan myös aivotärähdykset voivat olla riskitejä väkivaltaisuudelle. Samoin herkälle mielelle, joka järkkyy jo muutenkin, väkivaltapelit voivat olla agressioon altistava tekijä. 

Kiukulle kanavat

Jokaisessa meissä on agressiivisuutta, se vain pitää oppia kanavoimaan. Tärkeää lienee oppia käsittelemään kiukun ja pettymyksen tunteita jo lapsuudessa. Nelivuotias saattaa suuttuessaan mosauttaa vanhempaa nyrkillä mutta aikuiselta tämä on merkki siitä, ettei agressiota ole opittu hillitsemään, eikä tunteita osata käsitellä toisin, niistä ei ole opittu puhumaan.

Empatia kehittyy vuorovaikutuksessa

Samoin kyky asettua toisen asemaan on varmasti pitkälti opittava asia. Kun näen, että sinä kaadut ja sinua itkettää, pystyn miettimään, kuinka minuakin sattuisi - ja tuntemaan empatiaa.

Olisi varmasti hyvä, jos me vanhemmat muistaisimme selittää tunteita lapsille sanoiksi, lohduttaisimme, kysyisimme lapsen tunteista ja opettaisimme esimerkillämme, että auttaminen on hyvä asia ja siitä tulee hyvä mieli.

Vaikeampi asia ovat ongelmaperheet. Kun päihteitä käyttävä vanhempi jättää vauvansa itkemään sänkyyn nälkää ja märkää vaippaa tuntikausiksi, vauva oppii ettei kukaan tule, hänen tarpeillaan ei ole niin väliä. Olenko siis arvokas, entä onko toisten tarpeilla väliä? Auttaako joku minua joskus rakastamaan itseäni ja välittämään toisista? (Varhaisen vuorovaikutuksen merkitystä lapsen aivojen ja tunne-elämän kehitykseen on tutkittu paljon.) 

Välittäminen luontevaksi

Suuresti arvostamani Helsinki Mission nuorten kriisityön johtaja Olavi Sydänmaanlakka on pitkään puhunut yhteisöllisyyden merkityksestä. Siitä, että välittäisimme toisistamme ja olisimme saatavilla. Tässä on itua. Se että naapurin kanssa vaihtaisi vaikka vain muutaman sanan, kysyisi mitä kuuluu. Aikaakaan se ei veisi kohtuuttomasti. Tai miksipä ei voisi kysyä tienvarressa mököttävältä teiniltä, onko kaikki hyvin. Miksi tällainen välittäminen on nykyihmiselle niin vaikeaa ja tuntuu toisten asioihin puuttumiselta?

Ajallemme on ollut tyypillistä puuttumattomuuden kulttuuri. Varsinkin vieraat ihmiset halutaan jättää rauhaan. Tiellä makaava tekisi mieli ohittaa, koska tämä on todennäköisesti itse valinnut olevansa juoppo kuin että kyseessä olisi vaikkapa sairaskohtaus. Samoin huonoa käytöstä ei viitsisi (tai joskus perustellustikin uskalla) julkisesti paheksua.

Monimutkainen ystävyys

Jossakin kolumnissa kirjoitettiin, että jokaisella pitäisi olla ainakin yksi hyvä ystävä. Sana “pitäisi” menee tässä minusta metsään. Ystävyys ei ole velvoite, vaan jotakin mikä syntyy kun molemmat osapuolet ovat kiinnostuneita vaalimaan ihmissuhdetta. Ystävykset ovat luotettavia, valmiita jakamaan ja kiinnostuneita toisen tunteista ja ajatuksista.

Mieleeni tuli, että velvoiteystävyys tai jonkinlainen narsistinen suhde, jossa toinen on altavastaajana, ei kuitenkaan edistä kenenkään moraalista kehitystä.

Lasta tai nuorta myötäilevä kasvatus voi jopa kehittää kieroon. Mielestäni velvoiteystävyyden sijaan meidän tulisi tarpeen vaatiessa osata keskustella tunteistamme ja siitä mistä hyvä ihmissuhde syntyy.

Piilisikö tässä yksi syy? Onko ajassamme tunteista puhuminen jotenkin lässyä? Onko ystävyyskin valintojen valintamyymälässä joko-tai-juttu, ihmissuhde, jossa vuorovaikutus sujuu kohtuuhyvin tai ei ollenkaan hyvin? Suhde, joka korjaamisyritysten sijaan vaihdetaan helposti uuteen?

Tässä en siis väitä, että ystävyyssuhteen pitäisi antaa viedä kaikki energiat. Jossakin on raja, jolloin suhteen laittaminen jäähylle palvelee myös toista, kaltoinkohtelevaa osapuolta. Miten muuten hän voisi oppia?

 

P.S. Kävin lasteni kanssa Kansallisteatterissa katsomassa näytelmän Kuka on kaveri? Vaikka kovin kummoista keskustelua en sen jälkeen saanut 4,5- ja 6-vuotiaiden kanssa kehitettyä, luulen että jotain jäi mieleen. Ystävyys on toisen huomioon ottamista, mutta myös valmiutta jakaa omaansa, auttaa ja olla läsnä sekä rohkeutta tukeutua toiseen silloin kun siihen on tarvetta. Avun pyytämisen ei pitäisi olla merkki heikkoudesta vaan rohkeudesta.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (14 kommenttia)

Käyttäjän helanes kuva
Esa Helander

"Paha ei ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista."
Tavallaan Leino lienee yhä oikeassa. Ja meidän vahvempien tehtävä on auttaa toista, heikompaa.

Hjalmar Andersson

Pahuus ei ole mysteeri Jouko Pihon mukaan, koska: "Kaiken pahuuden takana ovat demonit, vaikka et uskoisikaan."

Käyttäjän eirikr kuva
Antti Ukkonen

"Pahuus on mysteeri"

Et kovin tarkasti selittänyt pahuutta. Näyttäisi, että pahuus on mielestäsi väkivaltaa ja/tai aggressiota.

"Samoin kyky asettua toisen asemaan on varmasti pitkälti opittava asia. Kun näen, että sinä kaadut ja sinua itkettää, pystyn miettimään, kuinka minuakin sattuisi - ja tuntemaan empatiaa."

Kumpaa empatiaa tarkoitat? Kognitiivista vai emotionaalista? Näyttäisi, että sekoitat ne sujuvasti keskenään, kun aloitat kognitiivisella ja päädyt emotionaaliseen. Ensimmäinen on opittavissa, jälkimmäinen kai jossain määrin myötäsyntyistä.

En usko, että empatiasi toimii kovin hyvin yrittäessäsi selittää vihaa tai raivoa. Voi olla, ettet ole kokenut kyseisiä tunteita kovin vahvasti lainkaan.

Olen sellainen ihminen, että kun kohtaan kriisejä ja vastoinkäymisiä, en tule surulliseksi. En masennu, väsy tai halua tukea. Suutun, pahimmillaan raivostun. Se on iän myötä helpottanut, mutta esimerkiksi teini-iässä ne puuskat olivat sellaisia, että makasin iltaisin sängyssä ja koko keho tärisi raivosta.

Vajaa 10 vuotta sitten minä löysin itseni istumasta terapeutin edestä, koska en jaksanut olla koko aikaa raivoissani ja vihainen. En halunnut sen määrättömän ja muodottoman raivon takia tehdä enää yhtään äkkipikaista ja typerää tekoa. Pelkäsin itseäni, olin kyllästynyt ja halusin sen loppuvan. Siihen saakka olin aina ajatellut, että se joko loppuu tai minä lopun. Nuorena sitä ajattelee, ettei elä 30-vuotiaaksi. Ettei koskaan väsy, eikä koskaan murru. Tuli mitä tuli.

Olin koko ajan kuin tilassa, jossa on kai silloin kun maailmanloppu on vain hetken päässä. Pelkkä ajatuskin toisen ihmisen seurasta oli vastenmielinen. Ei vaan saa suutaan auki. Pahimmillaan olin monta viikkoa puhumatta sanaakaan. Silloin haluaisi edes itkeä, mutta kyyneltäkään ei tule. Ei koskaan tule. Hyviäkin hetkiä oli. Mitä huonommin meni, sitä enemmän minussa oli vihantäytteistä virtaa. Kykenin toimimaan joten kuten ja elämään päällisin puolin normaalisti, vaikka kehiä mentiin, lopulta aina ryöppysi yli joltain laidalta.

Sitä kun jatkuu vajaat 30 vuotta, siihen alkaa kyllästyä. Siinä vaiheessa on jo ehtinyt pilaamaan elämäänsä ja ihmissuhteitaan ihan hyvällä prosentilla. Sitten sitä alkaa kyseenalaistaa, että ehkä se ei olekaan mikään kirous tai kohtalo, vaan jotakin, mille voisi tehdä jotakin. Sitten sitä istuukin terapeutin edessä.

Ja arvaa mitä se kysyy?

Se kysyy, haluatko lääkettä ja pehmeän huoneen.

Ja kun kieltäydyt niin kohteliaasti, kuin raivoltasi kykenet, huomaat, että sillä ihmisellä ei ole sinulle mitään annettavaa. Se haluaa lääkitä sinut ja laittaa sinut koppiin. Kumpaakaan sinä et tarvitse. Tarvitset syyn. Perspektiiviä. Ymmärryksen.

Oletko nähnyt mitä lääkkeet tekevät ihmisille? Onko sinun kaveri hypännyt mielisairaalan katolta vieroituspöhnässä? Oletko sinä nähnyt läheistesi itkevän ilman mitään syytä, täysin kontrolloimattomasti kun tulee tauko lääkkeistä? Ylipäätään yrittävän itsemurhaa?

Jos olet, saatat ottaa lääkkeet siitä huolimatta, tai todeta, että ainakin sitä voi elää tämän elämän viallisena, omana itsenään.

Mutta palataan kyllästymiseen. Koska mitään muuta keinoa ei ole, sitä alkaa etsiä tietoa. Samanlaisia kokemuksia. Tarinoita. Alkaa tajuta, että on olemassa ihmisiä, jotka ovat eläneet koko elämänsä - kuten sinä - tuntematta minkäänlaista armoa itseään kohtaan ja vasta alkoholisoitumisen, rikkinäisten perheiden ja peruuttamattomien tekojen jälkeen, ovat alkaneet ajatella, että kaippa sitä jotakin hyvääkin ansaitsisi. Ettei olekaan kelvoton, huono ihminen, jolla on vain yksi kehdosta alkava kisko seinää päin.

Ja sitten se alkaakin jo sattua. Sydän murtuu, mikä on jo aika paljon.

Olen silti suhteellisen varma, että mikään ei ollut satunnaista. Jotakin oli todella vahvasti pielessä, mutta se jokin korjaantui ajan myötä itsestään, ja minä korkeintaan vain havainnoin sitä muutosta. Se on kuin volyymit pikkuhiljaa menisivät kaakosta kohti keskustaa.

Olen lukenut alhaisista serotoniintasoista nuorilla miehillä ja kuinka ne tasoittuvat ajan myötä. Olen lukenut postraumaattisista oireista, narsismista, epäsosiaalisesta persoonallisuudesta, aspergerista ja ties mistä henkiparannuksista. Osa niistä varmasti on totta.

Mutta puheet pahuudesta, empatiasta tms. menevät jotenkin ohi. Empatia on kykyä myötäelää toisen tunteita. Mitä jos ne ovat tunteita, joita sinulla ei ole koskaan ollut? Kuinka vanhemmat voivat selittää sinulle tunteita, joita eivät he, eikä kasa asiantuntijoita älykkyystesteineenkään pysty selittämään? Mitä jos ylitulkitset ne, projisoit omiasi? Mitä jos projisoit johonkin, missä niitä ei koskaan ole ollutkaan? Mitä, jos et tunne kipua? Et ehkä koskaan tuntenut, tai kaikki ne kolhut ovat turruttaneet? Kuinka sitten myötäelät toisen kipua?

Aggressio on tässä yhteiskunnassa suuri tabu. Sitä selitetään kommunikaatiokyvyttömyydellä tai alhaisella älykkyysosamäärällä, tai milloin milläkin idealistisesti varautuneella kliseellä. Kun se ei puhumalla, kyselemällä ja kallomittauksella lähde, sitä opetetaan häpeämään ja piilottelemaan. Poissa silmistä, poissa mielestä.

Missä on ohjeistus ja ohjaus?

Tarinat ja myytit elävät meissä, ja jos niitä ei tiedosteta, ne ottavat vallan. Kenellekään ei enää kerrota tarinoita tai jos kerrotaan, niissä kukaan ei opi mitään, eikä muutu miksikään. Ei varoitella, pelotella ja näytetä seurauksia.

Teen itse kaikkeni, poistaakseni omasta perheestäni ne mahdollisesti vaikuttaneet ympäristötekijät, joiden keskellä itse kasvoin. En ole viinaa kittaava, katkera, myrkyllinen ja väkivaltainen tyranni. Pahapäisyyttäni hoidan kävelemällä ovesta ulos palaten vasta sitten, kun kykenen taas puhumaan. Kaikelle väkivallalle on nollatoleranssi.

Jätän silti sen varan, että muitakin tekijöitä on. Voi olla, että joku päivä joudun selittämään pojalleni, miten se, mitä hän tuntee on ihan ok, ja että hänen on omistettava se ja otettava vastuu siitä. Ehkä tarjoan hänelle tapoja päästää ulos ja hyödyntää se energia.

Käyttäjän elseturunen kuva
Else Turunen

Kiitos Antti, että jaat kanssamme ajatuksiasi ja kokemuksiasi. Hyvä myös kuulla, että olet löytänyt ongelmaasi helpotusta ja pystyt käsittelemään kokemaasi näin avoimen analysoivasti. Myös nykytilanteesi ja keinosi käsitellä tunteitasi sekä toimia kasvattajana kuulostavat hyvin fiksuilta.

En ole itse psykologi, siksikään minulla ei ole kovin syvällistä tietämystä empatian eri tasoista.
Mielen ongelmat johtunevat käsittääkseni kuitenkin sekä biokemiallisista (geenit, sikiön kehitys) että ympäristöstä johtuvista asioista ja monelle paras hoito on ongelman kannalta oikeanlaisen terapian ja lääkityksen yhdistäminen. Siksi kuulostaa todella oudolta, että sinulle on ehdotettu hoidoksi vain lääkitystä. Terapeuttejakin taitaa olla moneen lähtöön.

Puhut, että voisi olla ihminen, jolla ei ole koskaan ollut empatian mahdollistavia tunteita. Tämä kuulostaa jo vakavalta fysiologiselta kehityshäiriöltä, aivojen tunnekeskuksen vahingoittumiselta tai sellaiselta. Tunteet kuuluvat ihmisyyteen, olivat ne sitten vihaa ja raivoa, iloa, innostusta tai rakkautta, häpeää tai surua. Ehkä tarkoitat, että voi olla ihmisiä, jotka eivät pysty tunnistamaan kaikkia tunteitaan tai toisten tunteita? Eivät ehkä jaksa yrittääkään? Jos tunnetasolla on vakavia kolhuja, eheytymisen avain on ymmärtääkseni turvallisessa ja rakastavassa ympäristössä, jossa ei tarvitse pelätä joutuvansa hylätyksi ja voi kokea olevansa rakastettu sellaisena kuin on (tämä ei tarkoita että kaikenlaista käytöstä pitäisi sietää. Rajat ovat rakkautta..).

Tunteiden käsittely on kai monelle ns. normaaliaikuisellekin vaikeaa. Kerran eräs parisuhdeterapeutti kertoi kannustavansa asiakkaitaan opettelemaan eri ilmeiden ja tunteiden tunnistamista. Lasten kanssa asiaa voi opettaa ihan vain sanomalla tarvittaessa, että “olet varmaan kiukkuinen, kun Lauri vei lelusi kädestä” tai “eikö ole iloinen asia, kun pääsemme tänään rannalle” tai “sinua kenties hävetti kun tulin kouluun vastaan tässä mummoulkoiluasussa”.. tms. (Lasten kehityksestä olen paljon lukenut.)

Ja kuten kirjoitin, minusta on turha kieltää se, että meissä kaikissa on agressiivisuutta. Se vain ilmenee eri määrissä ja eri tavoin. Itse uskon, että juuri agressiostakin puhuminen voisi estää väkivaltaa. Jollekin sopiva kanava kiukun purkamiseen löytyy urheilusta toiselle taiteesta tai vaikkapa siitä, että menee vessaan ja laskee kymmeneen, hengittää syvään ja yrittää tyhjentää mielen. Pahaa tulee hallita ja hyvää tulee vaalia.

Kiitos vielä viestistäsi. Uskon, että avoin, asiallinen keskustelu auttaa ihmistä kehittymään ja ymmärtämään. Kulttuuri, jossa kukaan ei uskalla paljastaa sisintään tai olla jotakin mieltä pelossa, että joku ajattelee pahaa, on huono kulttuuri. Tuntuu, että ajassamme emme myöskään uskalla ottaa kantaa, ihan kuin ihmiset eivät voisi olla eri mieltä ja silti kavereita. Silloinhan mikään ei kehittyisi. Toiselta voi aina oppia ja toisen kokemuksia ja näkemyksiä voi kunnioittaa, vaikka ei olisikaan kaikesta samaa mieltä. Ja se että joku uskaltaa puhua vaikeista asioista, on hieno asia itsessään.

Tulee vielä mieleen itselleni tärkeä filosofi Emmanuel Levinas. Hän puhuu mm. siitä kuinka toisen katse paljastaa haavoittuvuuden ja luo toiseen vastuusuhteen. Ehkä meidän pitäisi myös katsoa toisia enemmän silmiin, koskettaa vaikka olan taputuksella ja hymyillä rohkaisevasti.

Käyttäjän eirikr kuva
Antti Ukkonen

Ajattelen, että on olemassa alle 10 ihmistä jokaista 100 ihmistä kohden, joilta puuttuu kyky tuntea pelkoa, stressiä tai vastuuta seuraamuksista. Uskon, että heidän reagointkynnyksensä on alhaisempi kuin muiden. Hyvinä aikoina heitä ei juuri näy, mutta kun muutospaineet kasvavat ja kriisit lähenevät, he alkavat näkyä ja kuulua. Ajattelen, että lapsista tai nuorista heitä on turha etsiä, koska me kehitymme koko elämämme ja eri tahdissa, eivätkä aivomme taida koskaan olla muuttumiskyvyttömät.

Mutta miltei jokaisesta ihmisestä saa laiminlyömällä (laiminlyönti ei ole yksinkertainen asia, eikä välinpitämättömyys) emotionaalisesti epärehellisen, alkeelliselle tasolle jämähtäneen ja tyhjän.

Sen lisäksi eri kriisitilanteissa maailmamme käy hyvin, hyvin pieneksi, kunnes se äärimmillään ei kata enää muita kuin itsemme. Siinä tilassa kukaan ei pysty myötätuntoon toista kohtaan, vaan omat ongelmat täyttävät koko tilan.

Eräs kirjoittaja kuvasi asiaa niin, että taannumme. Että kaikki voimakkaat tunnereaktiot ovat jostain kohtaa elämäämme peräisin, että jokin nyt tapahtuva asia tempaa meidät jonnekin menneisyyteen reagoimaan, kuten siinä hetkessä reagoimme. Ja olemme kyvyttömiä pääsemään siitä, ellemme tunnista sitä ja osaa antaa sille kasvoja.

Se kuulostaa ainakin osatotuudelta.

Ymmärrän hyvin tuon, ettei uskalla paljastaa sisintään, sillä koen kiusallisena kirjoittaa henkilökohtaisia ja vaikeitakin asioita. Eiväthän ne oikeastaan kenellekään kuulu. Ehkä niillä on jotain arvoa jollekin. Ja muuttuuko niiden myötä lopulta mikään? Eivät asiat lakkaa olemasta sillä, että ne jättää kertomatta. Tietenkään minä en oman elämäni tulkitsijana kykene kaikkea näkemään tai olemaan mitenkään huomattavan objektiivinenkaan, mutta pyrkimys on vilpitön. Ja se omassa lapsuudessani oli positiivista, ettei meillä teeskennelty tai rakenneltu kulisseja. Isä teki monen ihmisen elämästä erittäin vaikeaa, muttei hän vailla vahvuuksia tai jaloja piirteitä ollut. Jotkut ketjut ulottuvat vaan hyvin pitkälle menneisyyteen, niin pitkälle, ettei niiden aiheuttaja ja niistä kärsivä ole edes samaan aikaan hengissä.

Mutta ne ovat rikottavissa, ainakin haluan uskoa niin. Ja ne tarinat on kerrottava, etteivät ne toistu. Suomessa oli vallalla tarinankerrontaperinne, jossa suuret tarinat jaettiin suullisesti seuraaville sukupolville. Minusta moisen perinteen elvyttäminen ei olisi lainkaan pahaksi.

Käyttäjän elseturunen kuva
Else Turunen

Olen vähän alakuloinen ja herkässä tilassa tämän tapauksen takia. Mutta joo, ei sisinpänsä paljastaminen tosiaan aina viisasta ole. Niin sinisilmäinen ei pidä olla. :) Mutta jos asian kanssa on sinut ja siitä voi puhua, teko on rohkea ja varmasti samantapaisessa tilanteessa olevia auttava. Vertaistuki on monessa tapauksessa äärimmäisen tärkeää. Samoin tuki henkilöltä joka on itse kokenut samanlaisia asioita, mutta niistä selvinnyt.

En tosiaan ole psykologi, mutta varmasti kriisitilanteessakin jokin moraalin ääni estää useimmilla toisten vahingoittamisen vaikkei pystyisikään kuin käpertymään omaan ongelmaansa. Ja tuolloin olisi hyvä, jos voisi puhua jollekulle, oli se sitten ystävä, läheinen tai terapeutti.

Jos taas huomaa, että mieli järkkyy, siihen voi tietääkseni terapiassa löytää keinoja hallita tilanne tai ainakin pysäyttää sen paheneminen. Tärkeintä on jaksaa hakea ajoissa apua. Ja vaikka sitä olisi saatavilla, se voi olla monelle vaikea asia. (Tässä tulemme myös politiikkaan ja mielenterveyspalveluiden rahoitukseen, jonoihin ja korvattavuuteen. Ei ole esimerkiksi järkeä korvata vain yhtä terapiamallia patenttiratkaisuna kaikkeen, kuten ainakin joku aika sitten vielä oli. Tässä palaa rahaa hukkaan. Tosin kaikkea emme voi korvata, siksi kyökkipsykologiallakin on merkitystä.)

Kyllä ihmisen mieli on varmasti hyvin monimutkainen ja haavoittuva, ja pienetkin eleet tai varomattomat sanat voivat herkässä hetkessä jättää jälkensä. Tarinat varmasti auttavat.
Kenties sinä voisit joskus kirjoittaa aiheesta kirjan tai koota näitä tarinoita? :)

Käyttäjän eirikr kuva
Antti Ukkonen

Juu, kirjan ajattelin kyllä kirjoittaa. Olen sen jo aloittanutkin, muttei se tule olemaan mikään "karu kuva ajastamme", vaan nimenomaan tarinoita. Teemoja siinä toki on niistä asioista, joita olen nähnyt, ihmetellyt ja pohtinut.

Käyttäjän elseturunen kuva
Else Turunen

Hei vielä!
Olisiko sinulla Antti mitään ajatusta siitä, miten sellaista ihmistä voisi auttaa, joka on käpertynyt omaan kriisiinsä? Riittäisikö sinusta, että säännöllisesti yrittää, kertoo olevansa huolissaan ja valmis auttamaan, jos ystävä haluaa? Jotenkin tuntuu, että ketään ei voi väkisin lääkäriin kantaa tai pakottaa muuttamaan elämäänsä.:(

Käyttäjän eirikr kuva
Antti Ukkonen

Jos omalle kohdalle ajattelee, mitään tyhjentävää vastausta en pysty antamaan.

Ehkä jonkinlainen auktoriteetti ja sellaisen mukanatulevat selkeät toimintamallit olisi saattanut jotain saada aikaiseksi. Esimerkiksi armeijassa oli siinä mielessä mukavaa, että siellä ei koskaan ollut epäselvää mitä seuraavaksi tapahtuu. Kaikki oli suunniteltu, aikataulutettu ja päätetty. Se toi järjestystä ja rytmiä elämään, joka muuten oli aika kaoottinen ja epäjärjestyksessä. Ei sellainen elämäntapana tietenkään ole juuri kenenkään ideaali, mutta se on alku.

Sillä on myös kääntöpuolensa, auktoriteetteja kun on monenlaisia ja osa voi johtaa aika huonoille teille. Siinä mielessä olen kyllä ollut onnekas, että parhaat kaverini ovat aktiivisesti haastaneet ajoittaista älyttömyyttäni sen sijaan, että olisivat ruokkineet sitä. Yksikin ihminen, jolla on jalat maassa ja järkeä päässä voi olla aika vaikutusvaltainen. Se kun sanoo, mitä ajattelee, eikä nyökyttele vaan.

Käyttäjän ilekahila kuva
Ilkka Kahila

Vaikka yhteisöllisyyden laadusta löytyy taatusti jonkin tasoisia selittäviä tekijöitä sille, miksi jossakin asioita tapahtuu jollakin tietyllä tavalla, ovat tämän tason selitykset ja niistä tarinointi, kuin jotain iankaikkista liturgiaa.

Samat runoilut yhteisöllisyydestä ja sen puutteesta voi antaa vastaukseksi, mitä ikinä kysytäänkin ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta jossain tietyssä tilanteessa. Mitä vähemmän konkreettista yhteisöllisyyspuheessa on, sitä juhlavammalta se kuulostaa.

Mitään pahaa ei tapahtuisi, jos me kaikki vain vähän välittäisimme. Aika nerokasta.

Käyttäjän elseturunen kuva
Else Turunen

Minkälaisia ajatuksia aiheesta ja joidenkin nuorten pahoinvoinnista sinulla on? Ei ollut tarkoitus kuulostaa liturgiselta, vaan miettiä avoimesti asiaa. Uskon myös, että joskus yksikin hymy tai rohkaisun sana voi pelastaa päivän.

Simon Wahlroos

Valitettavasti pahuus soluttautuu yhteiskuntaamme, emmekä voi sille mitään nykyisten vallanpitäjien aikana, jotka kumartavat ylikansallista fasismia, joka haluaa ottaa hallintaansa koko maailman arveluttavilla keinoilla. Rakentavat ratkaisut ovat niiden puitteissa kiellettyjä tai vähintäänkin naurunalaisia tai vihattuja.

Käyttäjän elseturunen kuva
Else Turunen

Hei! Lisäisin vielä, että vaikeisiin asioihin ei ole yksinkertaisia ratkaisuja, kuten aina vain aselain tiukennukset tai vastuun sysääminen yhteiskunnalle. Siksi tarvitaan yleistason pohdintaa. Mutta jotta ei menisi vain sellaiseksi, ehdotan seuraavaa:

Tarvitsemme LISÄRESURSSEJA KOULUPSYKOLOGEILLE JA ETIIKAN TUNTEJA OPETUSOHJELMAAN. Nykyisin yhdellä koulupsykologilla saattaa olla useampi sata oppilasta (muistaakseni jopa 600), jolloin apua tarvitsevien nuorten tapaamiset on tehty psykologille vaikeaksi vaikka halua hoitaa oma työ hyvin varmasti olisi. Nuorelle taas voi olla helpompi puhua omista tunteista ja ongelmista ulkopuoliselle kuuntelevalle aikuiselle.
Lisäksi mielestäni olisi viisasta, että pelkän uskonnon (tai elämänkatsomustiedon) lisäksi opetusohjelman etiikan tunneilla ITSE pohdittaisiin, miten toisia ihmisiä on hyvä kohdella, milloin toisia on autettava, millainen on hyvä ystävä ja yhteiskunta, missä menevät vapauden ja vastuun rajat, mitä seurauksia teoillani on jne.
Nämä ehdotukset vievät tietysti aluksi rahaa, mutta maksavat itsensä aivan varmasti takaisin moninkertaisesti vähentyvinä sosiaali- ja terveysmenoina.

Jaakko Tuononen

Mielestäni pahuuden ongelma liittyy egoismiin. Siis siihen, että ihminen keskittyy vain itseensä. Se on nykyajan sairaus. Ihmisen tulisi ymmärtää, miten hän itsekin on vain osa elämän kokonaisuutta. Minuuden olemus on perusteeltaan sama kaikilla. Jos ihminen erottaa itsensä pois muusta luonnosta ja yhteisestä tiedostuksen tilasta, niin silloin hän kadottaa itsensä. Ja seuraukset näkyvät.

Toimituksen poiminnat

Sivut